Vaatimaton ompelijatar Sophie elää sodan uhkaamassa maailmassa vaatimatonta, tylsää elämäänsä. Mutta kun velho Turhatar loitsii hänet vanhaksi mummeliksi pääsee hän elämänsä seikkailuun turhamaisen Haurun Liikkuvan Linnan siivojana sekä näkemään maailman uusin silmin.
Howl's Moving Castle perustuu Diana Wynne Jonesin kirjaan, se kuinka paljon ei ole minulle tiedossa mutta jos uskollisuus aste on samaa luokkaa kuin Ponyolla oli Pieneen Merenneitoon niin aika kaukana ollaan (Ponyo ei tosin suoraan Andersenin satuun pohjannut mutta oli kumminkin näkemys samasta aiheesta). Oli miten oli niin Howl's Moving Castle oli aikoinaan pettymys loistavan Spirited Awayn jälkeen eikä tämä vieläkään samaan yllä mutta ei elokuva huono ole sillä se pitää mukavasti otteessaan liki loppuun saakka joka lässähtää jonkun verran ja ongelmaksi muodostuu se että tarinasta tulee jossain välissä sivuseikka hahmojen viedessä kaiken huomion ja kun tarinaan yritetään palata niin se ei oikein onnistu.
Hahmot tosin ovat ikimuistoisia ja niistä varsinkin tulidemoni Calcifer, lumottu linnunpelätti Naurispää, sekä hengitysongelmainen koira Heen pääsee esille pääosien ohella joista varsinkin Sophie vetää omalla tavallaan vertoja mille tahansa Disney prinsessalle. Leffassa on paljon noituutta ja se nähdään pääosin positiivisena sekä vapauttavana asiana, Potterin vastustajien ei kannattane tätä Jani-Petteri Räkänokalleen näyttää, vallanpitäjien ollessa eri mieltä. Pääteemana on tietysti ... Niin, katsokaa ja älytkää itse.
Howl's Moving Castle on hyvä elokuva joskaan se ei Ghiblin mestariteoksiin yllä mutta on silti hieno osoitus Hayao Miyazakin kyvyistä tarinan kertojana sekä maailmojen luojana.
Jokaisella on varmaan olemassa se hetki elämästä johon haluaisi palata. Gary Kingillä se on eeppinen pubi kierros joka jäi kesken ja koska elämä yrittää potkia päähän niin pakkohan se on saattaa loppuun 20 vuotta myöhemmin samalla vanhalla porukalla vaikka paluu kotikaupunkiin ei kaikkia kiinnostakaan. Eikä kierrosta tällä kertaa keskeytetä, ei vaikka maailmanloppu tulisi.
The World's End on Pegg/Frost/Wright kolmikon Verta ja jäätelöä-trilogian, tai Cornetto-trilogian, päätösosa joista ensimmäinen, Shaun of the Dead, on noussut omien suosikkieni joukkoon ja kyllä Hot Fuzzkin on naurattanut useampaan kertaan. Elokuva käsittelee kasvamista ja kaveruutta sekä asioiden muuttumista ja niihin sopeutumista kuten myös sitä onko pakko sopeutua tai kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi ja osaksi oravanpyörää, miksi ei voi olla vain oma itsensä, ilman huolia tai vastuuta ja elää unelmaansa, olipa se monien muiden mielestä kuinka naurettavaa tai säälittävää tahansa.
Leffa on myös hatunnosto sellaisille klassikoille kuin Village of the Damned, Invasion of the Body Snatchers ja Invaders From Mars mutta The World's End ei nouse parodiaksi oikeastaan missään vaiheessa vaan on omaleimainen komedia tragedialla ja scifillä höystettynä. Näyttelijät ovat taattua brittilaatua ja vaikka Pegg/Frost nousevatkin itseoikeutetusti muita enemmän esille niin kukaan ei jää keskiön ulkopuolelle.
Saa nähdä tekeekö kolmikko enää tulevaisuudessa yhteistyötä sillä kaikilla on kysyntää omiinkin projekteihin mutta jos ei tule niin Cornetto-elokuvat, sekä tietysti Spaced-sarja, on hyvä perintö ja osoitus siitä miten kolme luovaa mieltä, taitavien ryhmien avustamana tietysti, voi saada aikaan jotain omalaatuista ja muistiinpainuvaa.
Egypti, Theba, Kuninkaiden laakso, 1301 eaa. Joukko haudanryöstäjiä jää kiinni rysän päältä ja heidän rangaistuksena on kuolema. Kirouksia ladellaan ja Tutankhamenin haudasta tulee kuuluisa sen myöhemmin löytäneiden länsimaalaisten Carterin ja Lord Carnarvonin mystisten kuolemien johdosta (Kuolemat ja niiden olosuhteet on tosin myöhemmin todistettu huomattavasti arkipäiväisemmiksi kuin tarinat kertovat). Loikkaus nykypäivään, 1981, ja utelias arkeologi sotkeutuu Egyptin antiikkiesineiden mustanpörssin kauppaan jossa pääsee helposti hengestään jopa ilman kirouksia.
Sphinx perustuu Robin Cookin kirjaan joka on jäänyt itseltäni lukematta syystä että kun on lukenut yhden Cookin, on lukenut kaikki. Tai niin ainakin luulin sillä tämä ei ainakaan ole lääketieteen maailmaan sijoittuva tarina, vaikka samoja kaavoja etenevä hahmoineen onkin. Mutta olipa kirja kuinka hyvä tai huono tahansa niin elokuva on heikko eikä jännitystä pääse muodostumaan missään vaiheessa. Päähenkilö on rasittava ja sivuhahmot, pääosin ainakin näennäisesti egyptiläisiä, ovat liki poikkeuksetta idiootteja, kusipäitä tai rikollisia.
Pari kelvollista näyttelijää on joukkoon eksynyt, Frank Langella ja John Rhys-Davies, ja miksipä ei olisi sillä ohjaaja Franklin J. Schaffner tuli tunnetuksi viimeistään The Planet of the Apesilla ja Cookin nimi oli kovassa nousussa 1980-luvun alussa, filmatisoinnit tosin ovat olleet järjestään heikkoja eikä hän oikeasti ole kummoinen kirjailijakaan.
Elokuva on tylsä ja ylipitkä tusinatrilleri , ei aihepiiriltään mutta kun kaikki etenee kaavojen mukaan niin ei tästä jää käteen yhtään mitään. Pikku plussaa osittain oikeista kuvauspaikoista mutta ymmärrän kyllä miksi tämä oli aikoinaan floppi. 14 miljoonan budjetti ja 800 000: n ainakin silloinen tuotto ei mene millään matikalla hyväksi tulokseksi.
Kasvit voivat olla vaarallisia, varsinkin uudet lajit ja kun joltain Mikronesian uudelta vulkaaniselta saarelta tuotu kukka, tai jokin siinä, pistää Frediä sormeen niin sairaalareissu on välitön. Kuten myös uuden elämän syntyminen joka saa ravinnokseen radioaktiivista kasvuhormonia. Onneksi paikalla on poliisi jolle on annettu sairaalan esittelykierros.
Blue Monkeyssa on potentiaalia: Hirviöitä karanteeniin laitetussa sairaalassa joka on täynnä ihmisiä. Onko parempaa asetelmaa hyvälle B-hutulle? Eipä ole mutta mitään ei tosin kyetä hyödyntämään sillä hirviöta ei päästetä missään vaiheessa kunnolla riehumaan, osa hahmoista on yltiövakavia kun taas loput ovat comic sidekickejä joista yksikään ei ole hauska. Näyttelijöistä ei löydy montaakaan hyvää ja pituutta on liikaa mutta ohjaajalla on ollut edes jonkinlainen visio ja sillä pelastetaan jotain.
Itse näin tämän joskus 1980-luvun lopulla ja muistelin paremmaksi. Etsin tämän käsiini ja nyt kiroan nuorempaa versiota itsestäni alimpaan h*lvettiin. No, enn nyt sentään mutta heikkohan tämä on millä mittapuulla tahansa vaikka paikoitellen onkin pieniä onnistumisia kuten esimerkiksi pienen budjetin tehosteissa ja jo edellä mainitun ohjaajan kykyjen kelvollisuudessa. Jättäkää silti väliin ellei suunnitelmiinne kuulu kaikkien hirviöelokuvien näkeminen.
Pahuus ei hellitä helpolla ja tämän Lambertien perhe tietää paremmin kuin hyvin. Joten kun heidän tilanne alkaa normalisoitumaan niin silti takaraivossa takoo tiettyjen asioiden vuoksi ajatus: Mitä oikeastaan tapahtuikaan, kenen toimesta ja onko kaikki todellakin ohi?
No ei tietenkään ole sillä eipä jatko-osaakaan olisi tehty. Mutta kannattiko sen tekeminen? Taisipa kannattaa sillä Incidious: Chapter 2 oli menestys teattereissa ja käsikirjoittaja Leigh Whannell onkin selkeästi ajatellut tarinan pidemmäksi ja Chapter 3 tuleekin 2015. Whannell ja James Wan suunnittelivat tosin Saw: kin trilogiaksi mutta projektihan jatkui muiden käsissä seitsemän osaiseksi.
Kannattiko Incidious: Chapter 2: n tekeminen elokuvallisessa mielessä ja onnistuuko se jatkamaan hyvää tarinaa? Kyllä sillä vaikka Chapter 2 jatkaakin ensimmäisen kertomusta niin se ei sorru pelkästään saman toistoon ja vie tarinaa suuntiin joita ei osannut oikein odottaa, pitäen kuitenkin kaiken yhdessä ilman ylimääräisiä rönsyilyjä. Tunnelma on jälleen hyvä ja hahmot edelleen toimivia samojen näyttelijöiden käsissä, uusien tuodessa omat positiiviset lisänsä.
Käsikirjoituksessa on tosin pientä rautalangasta vääntelyä parissa kohtaa joista en suuremmin välittänyt ja Chapter 3 tuntuu jokseenkin turhalta sillä tähänkin olisi voinut päättää. Toisaalta jos saavat aikaan jotain tuoretta ja edes hiukan yllättävää niin jatkakoonsa. Mutta se selviää aikanaan.
Uuteen taloon muuttaminen on oma prosessinsa, varsinkin perheelliselle. Mutta kun yksi perheen lapsista vajoaa selittämättömään koomaan viattomalta vaikuttavan tikapuilta tippumisen seurauksena eikä heräämisestä ole kuukausien jälkeen merkkiäkään niin uuden kodin hohto hiipuu pian, varsinkin kun talossa alkaa tapahtumaan selittämättömiä asioita ja käy selväksi että kooman taustalla on jotain tyystin muuta kuin kolhu otsaan.
Insidious on perusidealtaan hyvinkin tutunoloinen ja varsinkin kaltaiselleni kauhun suurkuluttajalle jopa luotaantyöntävä. Mutta kun takana on Leigh Whannellin tasoinen käsikirjoittaja ja James Wanin kyvyt omaava ohjaaja niin ideasta on saatu aikaan yllättävän persoonallinen ja hyvän tunnelman omaava teos jonka suosion ymmärrän vallan mainiosti. Elokuvan perusidea on koluttu jo lukuisia kertoja mutta persoonallisella kerronnalla on saatu ihmeitä aikaan ja jopa jotain uutta kauhugenren tämän lajityypin edustamaan tuotokseen.
Tästä saa tietty kiittää käsikirjoittajaa, joka näyttelee elokuvassa myös suurehkon roolin (Sawssahan hänellä oli toinen pääosa), sekä ohjaajaa joka kuuluu parhaisiin modernin kauhun tekijöihin. Jonka seuraava elokuva on tosin Fast and the Furious 7 joka on tällä hetkellä vaikeuksissa Paul Walkerin kuoleman vuoksi ja onpa mies uhkaillut jättävänsä genren kokonaan. Toivottavasti näin ei käy.
Elokuvan tunnelma toimii musiikkeja myöten, jotka varmasti jakavat mielipiteitä, mutta ei tämä kumminkaan klassikkojen joukkoon pääse nousemaan vaikka tekijöiden rakkaus 1970-luvun elokuvien tyyliin on päivänselvää (Tyyli jota itse ihailen paljon). Ellei sitten Chapter 2 ja 3 sido pakettia tiiviimmäksi paketiksi ja yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi jota tapahtuu äärimmäisen harvoin. Mutta tapahtuu kumminkin.
Chihiron perhe muuttaa kaupungista syrjäiseen lähiöön eikä tyttö ole kovin innoissaan asiasta. He kumminkin eksyvät matkalla uuteen kotiin, tosin pelkkä harhaanajo ei ole kyseessä, ja he päätyvät henkien ja jumalien maailmaan josta pääseminen pois ei olekaan yksinkertaista.
Studio Ghiblin teoksien laatu on aina vähintään hyvää mutta mestariteoksiakin joukkoon mahtuu useita Tämä on yksi niistä sillä elokuvasta ei löydy heikkouksia. Maailma on uskomattoman rikas ja tarina etenee ihmetyksestä toiseen sujuvasti, outojen asioiden vilistessä silmien edessä eikä mikään tunnu omituiselta tai väkinäiseltä vaan elokuvan maailman ja hahmot hyväksyy kyselemättä tai kyseenalaistamatta sellaisenaan.
Tämän taidon Hayao Miyazaki on hallinnut kaikissa ohjauksissaan ja vaikka joka puolelle on uhkia niin kaikki on kumminkin turvallisen oloista eikä se häiritse saatika aiheuta ärsyyntymistä mikä yleensä on lopputulos moisesta, nyt tilalla on vain lapsenomainen uteliaisuus kaikkiin tapahtumiin aivan kuten päähenkilölläkin.
Spirited Away on huikea animaatio joka ei välttämättä sovellu perheen pienimmille, ei siksi että se olisi liian pelottava tai väkivaltainen, vaikka sellaisiakin kohtauksia saattaa herkimmille olla, vaan siksi ettei elokuva välttämättä avaudu nuorimmille eikä se sisällä Disney-söpöjä hahmoja tai väkinäistä kasvutarinaa, vaikka Disney onkin jenkkimarkkinoille jakelijana toiminut, ja yli kaksi tuntinen kestokin saattaa vaikeuttaa joidenkin katsomiskokemusta. Hiukan varttuneempi, tässä tapauksessa lähemmäs nelikymppinen, katsoja todennäköisesti löytää sisäisen lapsensa. Niin kävi ainakin itselleni vaikkei sitä kieltämättä kovin syvältä tarvitsekaan kaivella.
Frodon matka sormuksen tuhoamiseen lähenee loppuaan mutta sen hinta on ollut kova hänelle mutta myös Keski-Maan kansat ovat maksaneet verellä ja kärsimyksellä vapaudestaan. Pahin on tosin vielä edessäpäin ja tappion sekä epäluulon ilmapiiri vaikuttaa kaikkiin. Vaa'an kieli voi kallistui kumpaan suuntaan tahansa ja vapauden sekä rauhan saamiseksi on annettava ja tehtävä kaikkensa.
The Lord of the Rings- tarinan päättävä The Return of the King on visuaaliseti huikea sekä yksityiskohtainen, kuten kaikki osat, eikä efekteistä löydy suurempia heikkouksia, pieniä kylläkin. Maskeeraukset ja prostetiikka ovat uskomattoman hienoja ja onkin sääli että Jackson otti The Hobbitteihin CGI: tä enemmän, onneksi näissä saa ihailla vielä rehellistä käsityötä. Dialogissa on jälleen pieniä ongelmia mutta hahmot toimivat muutoin sen verran hyvin ettei ongelmat häiritse liikoja.
Hahmoista sen verran että olin aikaisemmin The Hobbit: The Desolation of Smaugin Nurinassa sitä mieltä että Gandalfia on näytetty lähinnä kivien halkojana ja vakuuttavana äänenkäyttäjänä. En muistanut The Lord of the Ringseistä että kyllähän hän myös osaa käyttää velhon sauvaansa lamppuna sekä heilutella miekkaa. Ja ensimmäisessä The Hobbitissä sytytteli näppärästi käpyjä ja tuntuupa koiperhoset ja linnutkin kaveria kuuntelevan. Eli on lienee selvää ettei hahmo ole minulle täysin auennut missään vaiheessa, Balrogin kohtaamisesta huolimatta, vaikka en häntä huonona tai heikkona ole koskaan pitänytkään.
Sarjan jokaisessa osassa on useampikin taistelukohtaus mutta myös se Yksiylimuiden- taistelu: Ensimmäisessä lopun uruk-hai- kohtaus, joka kuuluu vieläkin henkilökohtaisiin suosikki taistelukohtauksiin, ja The Two Towersissa oli Helms Deepin taistelu joka olisi täydellinen ilman kilpiportaikossa- rävellystä. Tässä sellaiseksi tarkoitettu Pelennorin kentän- taistelu jää lupaavasta alustaan huolimatta pannukakuksi varsinkin uskomattoman pöljän antikliimaksinsa vuoksi mutta tekijöiltä on muutoinkin karannut mopo käsistä kohtausta tehdessä ja lopputuloksessa on piirteitä joita ei olisi tarvittu. Paljon parjattu monta eri päätös mahdollisuutta sisältävä loppu ei taas itseäni häiritse.
Extended Cut on jälleen parempi kuin teatteriversio ja lisäminuutteja on kolmen vartin luokkaa. Ikäraja nousi lisämateriaalin vuoksi korkeammaksi, kuten taisi käydä näissä kaikissa, mutta tarina sai syvyyttä irtoilevien päiden lisäksi. The Lord of the Rings on fantasiaa parhaimmillaan ja vastaavanlaisen vaikutuksen tekevää teosta saadaan varmaan tovi odotella, Potterit kun hyvyydestään huolimatta ei näille pärjää.
Frodon matka sormuksen tuhoamiseksi jatkuu ja vaikea tehtävä on vaikeutunut entisestään matkaseurueen hajottua eikä uusi matkakumppani helpota asioita lupauksistaan huolimatta. Pahantahtoisuus nostaa päätään hyvienkin keskuudessa ja toivonkipinät alkavat sammumaan lopullisen tuhon näyttäessä väistämättömältä, pahan kootessa rivejään. Toivo huomisesta hiipuu mutta pienikin toivo riittää ihmeisiin.
Yhtenäistä tarinaa olevien elokuvasarjojen keskimmäisten osien tekeminen on haasteellista mutta Peter Jackson onnistui saamaan aikaan The Two Towersista muutakin kuin pohjustuksen The Return of the Kingiin ja vaikka tämä toki on pohjustustakin, ja täysin omana elokuvanaan liki mahdoton katsottava, niin silti elokuva seisoo omillaan teemallisesti ja on sävyiltään kaikin puolin synkempi kuin The Fellowship of the Ring tai The Return of the King.
Elokuvan vahvan aloituksen jälkeen kaikki jatkuu jouhevasti eteenpäin ja vaikka mukaan tuleekin liuta uusia hahmoja niin kaikkia kyetään kumminkin hyödyntämään. Extended Cuttissa esitellään myös Returnissa keskeisemmässä osassa oleva John Noblen näyttelemä Denethor, Gondorin käskynhaltija joka on takuulla yksi kusipäisimmistä hahmoista elokuvahistoriassa, nilkki ja ihmisten heikkouden ruumiillistuma, virkamies joka luulee olevansa jumalasta seuraava. Hänen vastakohtanaan on Bernard Hillin loistavasti tulkitsema kuningas Theoden joka tekee sen minkä vallanpitäjän pitäisikin.
Ja loput ihmiset yleisesti ovat edelleen pahoja (erehtyväisiä/heikkoja) vaikka hyvästä puhuvatkin. Dialogissa on pieniä ongelmia ja joissain kohtauksissa hätäisesti tehdyn makua (tyhjää huitovia miekkamiehiä), jopa muutama idioottimaisuuskin, joista yhteen liittyy kilpi ja portaikko, mutta viat ovat jälleen pikkuvikoja sillä kaikki muu toimiikin. Tehostepuolella huikein saavutus on tietysti Klonkku joka on paljon muutakin kuin pelkkä pikselien summa.
(Tähän voisi lisätä myös ne lukuisat vertauskuvat, jollaisiksi Tolkien ei omien sanojensa mukaan asioita tietenkää tarkoittanut, joita tarinassa on mutta ne on jokaisen oma asia eikä muuta elokuvaa suuntaan tai toiseen.)
The Two Towers on sarjan osista se joka hyötyi eniten Extended Cut- versiosta sillä lisätyt minuutit, joita on lähemmäksi kolme varttia, kasasivat teatterissa nähtyä välillä pahasti poukkoilevaa ja epätasaista elokuvaa loistavasti yhteen, saaden 8 arvoisen elokuvan nousemaan kympiksi.
Bilbo Baggins täyttää huikeat 111 vuotta mutta vanhan veri vetää vielä yhteen seikkailuun. Tämän johdosta hän jättää omaisuutensa sukulaispojalleen Frodolle mutta kun tavaroiden joukosta löytyy kultainen sormus niin on Frodon vuoro lähteä seikkailuun jonka onnistumisesta on kiinni Keskimaan tulevaisuus, pienen sormuksen ollessa yllättävän raskas taakka.
Jokaisessa elokuvagenressä on omat merkkiteoksensa mutta fantasia sai omansa vasta huikeissa The Lord of the Rings-elokuvissa sillä aikaisemmin ei ollut tullut uskottavia ja varsinkin hyvin tehtyjä puhtaita lajityypin edustajia vaan kaikki olivat yrityksestä huolimatta kunnollista B-huttua (Krull, Dragonslayer) ellei erään itävaltalaisen tähdittämää Conania lasketa.
Mutta Peter Jackson, jonka fani olen ollut Bad Tastesta lähtien, onnistui mahdottomaksi väitetyssä ja niin maailma sai loistavat filmatisoinnit J.R.R. Tolkienin, minulle käsittämättömistä syistä, arvostetusta kirjasarjasta joista tämä on ensimmäinen. Perustarina on hyvin yksinkertainen mutta teho ja voima löytyy rikkaasta maailmasta jonka kieltenprofessori loi ja jonka siirtyminen valkokankaalle onnistui täydellisesti. En löydä elokuvasta valittamista vaikka ensinäkeminen teatterissa ei onnistunutkaan vakuuttamaan vaan koko touhu näytti silloin Uuden-Seelannin mainosvideolta.
Tarina avautui itselleni vasta kunnolla kotiteatterissa Extended Cuttin muodossa jonka noin 30 minuuttia lisättyä materiaalia teki tyystin eri elokuvaksi ja ehdottomasti hyvässä mielessä. Elokuvassa on pienet puutteensa kuten se että huhut liikkuu kaikkien korviin mutta kääpiö Gimli on tietämätön sukunsa kohtalosta Morian kaivoksissa ja kyseisestä tapahtumasta on jo vuosia sekä löytyy ne pakolliset kliseet kuten se että ihminen on rotuna heikko mutta yksilöistä löytyy pelastus. No, pikkuvikoja.
En ole fantasian ystävä kirjallisuuspuolella, Terry Pratchett poikkeuksena, ja Tolkienin maailma rikkaudestaan huolimatta on niin uskomattoman tylsästi kirjoitettua että en ole saanut trilogian ensimmäistäkään loppuun saakka mutta elokuvasarjan avaus on täydellinen onnistuminen.
Kääpiöiden matka kodin takaisin saamiseksi jatkuu varustettuna hobitti Bilbolla ja velho Gandalfilla. Mutta matka ei ole helppo vastoinkäymisten lisääntyessä lähempänä päämäärää. Ja toki taustalla on vielä suuremmat voimat jotka haluavat palata valtaamaan sen mikä on häneltä joskus riistetty.
The Desolation of Smaug oli yksi vuoden odotetuimmista elokuvista vaikka The Unexpected Journey (NurinaNurkka) ei täyttänytkään sille asetettuja odotuksia. Ei täytä tämäkään mutta elokuvana tämä on parempi kuin edellinen vaikka leffalla onkin epäkiitollinen osa olla monella tapaa vain johdatus loppuhuipennukseen. Mutta hyvä johdatus sillä Desolation ei ole aivan niin hektinen kuin Journey ja tarinalle on annettu mahdollisuutta kehittyä aivan kuten hahmoillekin eikä kaikkea ole uhrattu toimintakohtauksien ehdoille.
Täysin turhia kohtauksia ei ole vaikka osassa kohtauksista onkin taas turhuuksia, esimerkiksi jokilasku tynnyrissä- kohtauksessa, joita ilman kokonaisuus olisi ollut parempi sillä sen verran jotkin asiat paikoitellen ärsyttivät enkä ollut hullaantunut joihinkin väkinäisen oloisiin hahmoihin kuten en siihenkään ettei kaikkia kääpiöhahmoja osata vieläkään hyödyntää. Tiedän että kirjasta on poikettu paljonkin ja tarinaan on lisätty hahmoja Tolkienin muista töistä mutta vaikka olin ennakkoon kuullut niiden olevan epäonnistuneita ratkaisuja niin en ole itse samaa mieltä sillä liki kaikki tukee tulevaa tarinaa joka on nähty jo The Lord of the Ringsin muodossa ja tiedä sitten miten niitä hyödynnetään vuoden päästä tulevassa The Hobbit: There and Back Againissä. (Nimi ainakin muuttui matkan varrella The Battle of the Five Armiesiksi.)
On etu olla tuntematta kirjoja tässäkin tapauksessa (Hobitin olen jo autuaallisesti unohtanut ja Lord odottakoon, mahdollisesti seuraavaan elämään) sillä jos olisin Tolkien fani saattaisin pillastua pahastikin. Mutta koska en ole niin The Desolation of Smaug on viihdyttävä fantasia elokuva ja hyvä lisä Peter Jacksonin luomaan versioon Keskimaasta.
Ohjaajana Jackson on tosin alkanut toistamaan itseään pahasti ja koko katsomisen ajan takaraivossa kolkuttikin ajatus: Mitä Guillermo del Toro olisikaan saanut aikaiseksi sillä hänellä oli suunnitelmat jo pitkällä ennen MGM: n rahaongelmia jotka viivästyttivät kuvausten alkamista niin paljon että hän joutui poistumaan projektista.
Vaikka kyseessä on edellistä parempi osa niin tämäkin huutaa Extended Cuttia tasoittamaan elokuvan paikoittaisia "Äkkiä eteenpäin!" hetkiä mutta niitä on huomattavasti vähemmän kuin Journeyssä. Visuaalinen komeus oli omaa luokkaansa mutta ilman 3D: tä olisi pärjätty vallan mainiosti ja lohikäärme Smaug oli luomuksena huikea, hahmonakin eikä pelkästään CGI- taidonnäytteenä ja pidin siitä että Gandalfin kykyjä tällä kertaa jopa oikeasti näytettiin muutoinkin kuin kiviensärkijänä tai vakuuttavana äänen käyttäjänä.
7,5/10
PS: Pakollinen ja tervetullut Extended Cut? No, kyllä kai sillä tämäkin parani hiukan. Mutta vain hiukan joten pisteet ei muutu. Lisättyä materiaalia on noin 25 minuuttia joista osa toimii hyvin (mm. pidennetyt Beorn ja Synkmetsä kohtaukset), osa niin ja näin (sinne tänne ripoteltua pikkumateriaalia) ja joitain ei olisi tarvittu lainkaan (mm. uusi lyhyt Thrain "sivujuoni").
En tiedä miksi näitä pidempiä versioita ei voitu julkaista jo teattereissa sillä ihmiset menisivät (olisivat menneet) aivan varmasti katsomaan nämäkin. Uskoisin että syynä on se että teatterit saavat (saivat) yhden näytöksen enemmän/ilta ja raha on ollut ratkaiseva tekijä. Ei yllättäisi vaikka olisinkin oikeassa.
Saasteet ovat maailmanlaajuinen ongelma. Tämän kokee myös Springfieldin väki sillä heidän järvensä on päässyt katastrofaaliseen kuntoon ja vesistö eristetään lisäsaastumiselta välttymisen vuoksi. Mutta aina löytyy se yksi puupää joka luulee ettei säännöt koske häntä ja niin eräs kaljupäinen donitsien mussuttaja saa aikaan koko kaupungin eristykseen joutumisen.
The Simpsons Movien suhteen ei odotukset olleet kovinkaan korkealla sillä sarjan taso oli vuosia mennyt alamäkeen jo ennen leffan julkaisua (Sarjan nykyinen taso onkin jo pohjamudissa). Joten yllätys oli positiivinen kun elokuva paljastuikin hauskaksi sekä monipuolisen käsikirjoituksen ansiosta yllättäväksi animaatioksi joka ei tunnu pelkästään venytetyltä sarjan jaksolta. Huumori tosin on yhtä sovinnaista kuin televisiossakin mutta kaikkeen on saatu pientä rajojen rikkomista ja näin vitseihin on saatu tarvittavaa lisäpontta eikä mikään tunnu TV:stä liian tutulta.
Elokuvaa katsoessa herää väkisinkin se kysymys että jos Simpsoneiden tekijöistä löytyi silloin, ja osa tekijöistä on vieläkin mukana, näin hyvien vitsien tekijöitä niin miksi heidän taitojaan ei osata hyödyntää sarjan teossa? No, onneksi edes The Simpsons Movien tekoon osattiin ja saimme katsottavaksi yllättävän tuoreelta tuntuvan leffan väsyneen sarjan kylkiäiseksi.
South Parkin lasten kanadalaisten idoleiden heidän ikäisiltään kielletty elokuva on saapunut teattereihin ja pakkohan se on nähdä. Elokuvalla on kumminkin tuhoisat seuraukset sillä lapsoset oppivat siitä rumaa kielenkäyttöä ja näin ollen ylireagoivien vanhempien vuoksi tämän kaiken seurauksena on sota Kanadaa vastaan, helvetin joukkojen punoessa lisäksi omia juoniansa elävien pään menoksi.
South Park oli, ja on jossain määrin edelleen, rajoja rikkova animaatiosarja joka roisista huumoristaan huolimatta on kantaaottava sekä syvällinen ja pureutuu yhteiskunnan epäkohtiin sekä päättäjien toilailuihin armottomasti syrjimättä ketään, sensuurin kaksinaamaisuuden noustessa kumminkin pääteemaksi. Trey Parkerin ja Matt Stonen luomuksessa naljaillaan armotta sukupuoleen, uskontoon, seksuaalisuuten tai rotuun katsomatta ja tässä kaiken toimivuus piileekin: kaikki ovat samanarvoisia.
Teatterilevitykseen tehtyä elokuvaa ei ole TV-sensuuri sitonut joten revittely on paikoitellen uskomatonta ja vaikka Uncle Fucker-laulu onkin mieleenpainuvin kohtaus niin musiikkipainotteiseen elokuvaan mahtuu muitakin ikimuistoisia musiikkinumeroita sekä vitsejä, huumorin ollessa huomattavasti sarjaa, ainakin silloista, rajumpaa. Sivujuoniakin on mutta niistä ei ole yksikään turha ja kaikki tukee kokonaisuutta hyvin.
South Park: Bigger, Longer & Uncut on suoraan sanottuna helvetin hauska animaatio jonka teemat ovat valitettavasti ajattomia sillä mikään ei ole muuttunut vaan maailma kantaa edelleen idiootteja päällään ja näin tulee varmasti olemaan hamaan loppuun asti.
Riddickin päästä on luvattu suuri palkkio ja vaikuttaisi siltä että teon takana on vanha ystävä. Tästä suivaantuneena hän päättää toteuttaa rahamiehen toiveen ja hakeutuu miehen luo mutta petturuuden takaa paljastuu paljon suuremmat syyt joiden vuoksi koko universumin tulevaisuus on vaakalaudalla Necromongersien tappaessa planeettoja sekopäisen uskontonsa vuoksi. Mutta mikä on tuomitun rikollisen merkitys suuremman mittakaavan suunnitelmissa?
Kun Pitch Black oli yllätyshitti ja Riddickistä oli tullut kulttihahmo niin jatkoahan piti saada. Sitä saatiin enkä pitänyt tästä julkaisun aikoihin enkä ole vakuuttunut nytkään vaikka 15 minuuttia pidempi Director's Cut onkin kyseessä. Ok, leffa paranee väkinäisen oloisen alun jälkeen, näytetään uusia hahmoja vanhojen rinnalle, tarjoillaan uusia hienoja maailmoja ja kohtauksia mutta kohtaukset ei tahdo sopia yhteen ja käsikirjoitus kokonaisuutena on tungettu liian täyteen tavaraa ja jotain olisi pitänyt karsia sillä elokuva kärsii ylitarjonnasta. Ainakin joitain sivuhahmoja ja juonia olisi saanut surutta poistaa.
Efektit ovat pääosin hienot ja Riddick hahmona toimii mutta mm taistelukohtausista osa on uskomattoman tökeröitä. Necromongersit ovat "rotuna" yhtä loistava idea kuin Star Trekin borgit uudemmassa vaiheessa mutta niitä ei osata hyödyntää kunnolla ja lopputuloksena on Shakespearemaisia konnia, ei uskottavia maailmojen tuhoajia.
Elokuva on hyvä osoitus siitä ettei käsikirjoittajaa pitäisi välttämättä päästää ohjaajaksi sillä aina ei osata luopua jostain vaikka se viisainta olisikin ja niin lupaavasta kakkuideasta saatiin pannukakku.
Avaruudessa matkailu on vaarallista, varsinkin pitkillä matkoilla. Tämän saa kokea kuljetusalus jonka matka tyssää tuntemattomalle planeetalle, vain harvojen selvitessä hengissä. Yksi selvinneistä on vaarallinen vanki Riddick joka pakenee jonnekin päin kolmen auringon korventamaa planeettaa. Mutta karkulainen ja kolme aurinkoa ovat pieniä murheitä yön koittaessa.
Pitch Black oli aikoinaan pieni hitti, sittemmin myös kulttileffa, ja vaikka jossain määrin Alien-elokuvat tuleekin väkisin mieleen niin elokuva on kumminkin omalaatuinen, brutaali ja synkkä sci-fi trilleri jossa näyttelijä Vin Diesel teki lopullisen läpimurtonsa ja niin pikkurikollinen New Yorkista on nykyään yksi kovapalkkaisimmista miesnäyttelijöistä vaikka välillä palkkatoiveet nousivatkin sen verran rajuiksi että työt oli vähällä tyssätä ahneuteen.
Mutta tässä hän on hyvässä vedossa Richard B. Riddickinä eikä muutkaan näyttelijät haukkuja ansaitse. Ohjaaja David Twohyn töistä olen pitänyt liki kaikista olipa hänen roolinsa sitten kynäniekkana tai kameran takana sillä hänellä on voimakas sekä persoonallinen visio jolla hän saa jopa perustrilleriinkin jonkin oman piirteen. Tässä se on hienot olennot yhdistettynä karuun ympäristöön jossa ei voisi minkää kuvitella pysyvän elossa kovinkaan pitkään sekä rajoja kokeileva ohjaus joka ei tosin aina onnistu.
Elokuvan pienehkö budjetti näkyy mutta silti laatu on kohdillaan kauttaaltaan tässä Australiassa tehdyssä leffassa josta liikkuu myös noin 111 minuuttinen Director's Cut ja arvatkaapa onko suomiversio moinen? Kyseinen versio on itseltäni vielä näkemättä mutta kovassa haussa on.
Moni odottaa ihmiskunnalle vaaraa avaruudesta mutta kun Tyynenmeren mannerlaatat erkanevat nousee railosta Kaijuja (japaniksi "Outo Olento"), suuria hirviöitä toisesta ulottuvuudesta jotka aiheuttavat tuhoa ja kuolemaa. Taistelua varten Kaijuja vastaan rakennetaan Jaeger-robotteja joilla pärjätäänkin vuosia mutta Kaijut ovat kumminkin älykkäitä sekä oppivaisia ja teknologia vanhenee. Keinot tunkeilijoiden poistamiseen käyvät vähiin ja viimeisen taistelun aika on lähellä.
Pacific Rim oli yksi tämän vuoden odotetuimpia elokuvia, itseni kohdalla ohjaaja Guillermo del Toron vuoksi. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton mutta menestyi kumminkin sen verran hyvin että jatkoa on jo tulossa. Ja tulkoonsa sillä vaikka Pacific Rim on del Toron tuotoksista heikoimmasta päästä niin omassa suurenbudjetinrymistely-kategoriassaan tämä pieksää kaikki viimevuosien muut vastaavat tuotokset.
Tarinassa on persoonallisuuksia sen verran että elokuva erottuu edukseen ja silmäkarkki on hienoa sekä kiitettävän yksityiskohtaista joka ei sekään kaikille ole sopinut. Eikä tämä perustu mihinkään vaan on oma ideansa vaikka vertauskohtia etenkin animeen löytyy.
Alun kertojanääni on rasittava, valtaosa ihmishahmoista on stereotypioita ja vaikka kokonaisuus onkin kiteytettynä Top Gun kohtaa Neon Genesis Evangelionin niin silti tässä on munaa kaikkien Transformersien edestä ja Laivanupotus-pelin voittaja on päivänselvä. Parempi puolisko sanoikin että testosteroni haisi välillä sen verran voimakkaasti että alkoi jo etoa. No, on tässä naisille niitä yltiötunteilukohtauksiakin vaikka liika sokeri onkin jätetty pois.
Del Toron visuaalisuus on nähtävissä vaikkakin minimissään ja epäloogisuuksia riittää mutta ei Pacific Rim ole huono elokuva vaan heikon alun jälkeen leffa paljastuu viihdyttäväksi efektirymistelyksi omine puutteineen ja on hieno kunnianosoitus hirviöelokuville.
PS: Pacific Rim on omistettu Ray Harryhausenile ja Ishiró Hondalle ymmärrettävistä syistä mutta miksi mm James Cameronia, David Cronenbergia, Alfonso Cuaronia ja Alejandro Gonzales Iñárritua on lopputeksteissä kiitelty? Aion ottaa selvää...
